????

Miks oon tälläinen vitun paska ihminen? Miks musta ei oo mihinkään? Miks mikään ei onnistu? Ja miks mulla on näin helvetin paha olla? Miks mä oon just sairastunu? Miks kukaan ei haluu auttaa? Miks just minä? MIKSI????

Kaikki hyvin...

Mulla on kaikki hyvin elämässä, mut miks mulla on nyt niin surkee olo. Ahistaa ihan perkeleesti tai on ahistanu monta päivää jo. Välillä tuntuu, että sydän tykyttää tuhatta ja sataa, tuntuu ku kuolisin siihe tykytykseen. Vaikeeta.

Onko pakko

Onko mun pakko jaksaa. Oon väsynyt. En oo käyttäny lääkkeitä kolmeen kk. Ahdistus on aivan kauheeta. Ei mul muuta.

Nyt muistan!

Nyt muistan miksi mut huostaanotettiin. Oltiin kokoajan äidin kanssa toistemme kurkussa kiinni. Niin näköjään nytkin pääsee käymään... Vaatimuksia vaatimusten perään... Sitten syytökset niskaan joka vitun asiasta, itse rouva äitipyhimuksestä ei löydy vittu mitään vikaa..

Äitini on luvannut ostaa mun veljelle auton ja maksaa ajokortin, kun hän on vielä alaikäinen, eipä ole mun kohdalla käyny niin.  Ai helvetti, olinkin silloin sossujen huostassa, niin ei tälläselle hullulle epävakaalle ämmälle tartte mitään sellaista hankkia, kun enhän mää onnistunut täyttämään täydellisyyden kriteerejä... Koulutus on kaikki kaikessa tälle suvulle, joka on helvetti täynnä hulluja. Jos minä saan joskus jälkikasvua, niin pistän tälle asialle lopun ja omat lapseni ei tarvitse kärsiä tälläsestä epäoikeudenmukaisesta ns. lahjonnasta. Vittu että menee järki...

Sitten vielä kun rahatilanne on huono ja jota ei voinut ennakoida, niin siitäkin kehataan syyttää mua, vaikken asialle voi mitään. Tulot on n. 690e kuussa josta vuokraan menee jo pelkästään 531e ja puhelin laskuun 50e. Eli 100e pitäisi riittää kaikkiin muihinkin laskuihin ja elämiseen, joka on mahdotonta.
Mulla ei Oo ikinä ollut varaa käydä reissussa ja nyt olen rahoistani onnistunut säästämään 300e, että pääsen 4 päiväksi ystäväni kanssa Helsinkiin edm festareille. Liput, hotellit ja junat on maksettu. Äiti tulee ja sanoo, että peru reissu. No en helvetti peru. Kaikki on valmiina, kunhan vaan hypätään junaan.. Mua ei kukaan käske perumaan reissua 3vko ennen lähtöä jota olen odottanut koko saatanan vuoden.
Nyt muistan miksi sossut otti minut huostaan. Siksi, että pelastuisin tältä helvetiltä. Olipahan vaan sossut liian monta vuotta myöhässä.

PS. Anteeksi kielenkäyttöni

Nimetön...

Miks ystävät pettää..? Kun luulee luottavansa johonki, niin saa aina pettyä.. Toisesta "ystävästä" on ollu viimeaikoino lähinnä psyykkistä rasitetta. Sen menettäminen ei tuntunu pahalta, mut nyt toisen ystävän kanssa eripuraa ja en tiedä mitä teen jos menetän hänet. :(

....

Vittu mikä idiootti oon. Sotken itseni asioihin jotka ei oo mun tapasia... Vai onko sittenkin.
Alan väsymään hetki hetkeltä lisää. Tuhoon itseäni hitaasti mutta varmasti, eikä se tunnu pahalta. Lääkkeitä en oo oikeestaan syöny melkeen pariin viikkoon. Ei mulla oo varaa syödä niitä säännöllisesti.

Vittuko menee muutenki hermot. "Ystävä" pettää. Haistais sekin nyt vaan pitkät... niin agresiivinen olo... kiitos...

Nimetön

Mä oon väsyny. Kaikki ahdistaa. Lääkehoito on perseellään, raha-asiat kusee. Tänään tuli kauhee ahistuskohtaus. Tärisin, itkin, hakkasin. Teki mieli vaan ihan vitusti viiltää, raadella käsi mahdollisimman
Pahastu, tappaa itteni. Pää komentaa satuttamaan, mutta en voi tehdä sitä. Kauanko jaksan taistella näitä ajatuksiani vastaa..  nyt on pakko vaan jaksaa ja hymyillä vaikka sisälle sattuu...

En tiiä

Mä annan sut pois, mä päästän sut pois vaikka sattuu..
Ero kihlatusta on raskas. Mulla on kokoajan sellanen tunne, että mun hyvällä ystävällä ja tällä mun exällä on jotain juttuu ollu. No vitut siitä.

Oon väsyny, en saa mitään aikaiseksi. Siitä riitelinki tänään äitini kanssa... huusin ja itkin. Mä en saa missään mitään aikaseksi. En haluu mennä kämpille, koska en tahdo kohdata sitä todellisuutta, sielä on likasta ja vanha tiskivuori odottamassa. En saa tehtyä niitä pois päiväjärjestyksestä, en vain jaksa. Se, että en jaksa ei oo laiskuutta, vaan uupumusta. Kaiken tän keskellä tuntuu siltä, että pitäs vetää pää täyteen viinaa, kamaa, lääkkeitä, ihan mitä vaan... En tiiä, että mikä mättää

:(

No nyt tuntuu ja liikaa tuntuukin. En mä tällästä oottanu. Ahistaa niin perkeleesti. Tää on jotain ihan helvetin kauheeta!!! Hajoon just. En oikeesti jaksa enää tällästä. Mä väsyn tähän kerta toisensa jälkeen uudestaan ja uudestaan. Haluisin vaan nukahtaa, enkä herätä enää koskaan. Ei löydy sanoja kuvaamaan tätä tunnetta.. :(

Tyhmä minä, ylpee minä

Jos oot herkkä, niin älä lue. Kuvia jotka ei sovi herkille..

Edelleenkin tuntuu tyhjältä, oon turta. Tiedän, että mua ahdistaa, mut se ei tunnu oikeestaan miltään.. En tiedä mitä tehdä. Tekis mieli viillellä lisää. Eiliseen viiltoon tuli 6 tikkiä. En tiedä kuin pahaa jälkeä saan taas aikaseks jos teen jotain. En tunne kipua kun viillän. Varmaan kipukynnys on noussu. Eilen kun "leikein" terällä, niin sivelsin ja sahasin sitä viiltoo, ei tuntunut missään. Oon niin turta. Yks ystävä sanoi mulle eilen, että vaikutit eile vielä niin iloselta. Mut kaikki ei oo sitä miltä näyttää. Mulla ei oo asiat hyvin, ei todellakaan. Mutta kun pahan olon peittää tarpeeksi hyvin, niin se on katu-uskottavaa. Se on helppo saada ihmiset uskoon sitä mitä haluu ihmisten uskovan.
Oon aivan hukassa. Tuntuu kun oisin haamu, minkä läpi ihmiset kävelee.
Oon miettinyt osastolle palaamista, mutta kuka mun kissat hoitaisi? Ei varmaan kukaan... En tiiä kauanko kestän!!!

Tyhjää täynnä

Mä meni taas sössimään. Vedin käden auki. Mikään ei tuntunu miltään. Tuntuu kun olisin haamu joka on, mutta ei tunne mitään. En halua takasi osastolle, mutta en tiiä pystynkö vieläkään olla yksin. Ei mun vointi oo yhtään sen kummempi, ku aikasemminkaan. Istun vaan sohvalla tuijottaen seinää. Itkettää, mutta itku ei tuu. Ihan kuin oisin toiselta ulottuvuudelta. En voi mennä sairaalaan, koska kuka huolehtii mun pikkuisista. Jos lähen paikkaan tän käden, joudun aikavarmasti suljetulle. Oon tyhjää täynnä!!!

?

Mä en tiedä mitä tehdä. Pää käskee tehdä toisin ja sydän toisin. Satutan mulle elämässä rakkainta ihmistä kokoajan vain enemmän ja enemmän. Onko musta edes parisuhteeseen. Annanko kaiken hyvän pois liian helpolla? En tiiä mikä on oikea vaihtoehto, päästää rakkaasta irti ja elää yksin vai satuttaa lisää rakkaintain?

Nimetön

Nyt vähän hajottaa. Mulla taitaa lukea otsassa "alkoholisti, narkkis ja sekakäyttäjä". Ehkä musta tuntuu tolta, mut ei se ihan niin oo, kai. Tuntuu, kuin kaikki ajattelis musta noin. Ehkä mulla on ollu ongelmaa noiden asioiden kanssa, mutta ei, se on loppu. Eikö kukaan voi uskoa mun sanaa?
Kihlattu ei enää jaksa. Se jättää mut, oon siitä satavarma. Se ois mulle ihan oikein! Oon ollu ajattelematon. Tässä on pahin pelko se, että jätän itse hänet. En vittu tiiä! Ajatukset on nii vitun sekasin. Se on kuulemma odottanut mua, että pääsen kotiin alkuviikosta (kuten pääsinki), että hän saisi pillua! Sorry, uudet lääkkeet varmaanki on vienyt kaikki halut. Joten eipä taida lohketa. Viimeksi kun kerroin, ettei oo seksi haluja ja että ei johdu hänestä, niin hän loukkaantu. Että mites tällä kertaa?

Uk

Hyvä minä! Pääsin pois osastolta! Enkä aijo palata sinne enää ainakaan tänä kesänä! Nyt on tehty totaalinen lääkeremontti. Nyt mä aijon nauttia kesästä täysin voimin. Eipä mulla ollukkaan tässä muuta :D

Ei tässä mitään

Mä en jaksa enää tätä osastolla. Huomenna ois toivottavasti lääkäri. Ei niillä oo enää mitään syytä pitää täällä. Lääkäri jo jotain lupaili, että pääsen piis. Oisin varmaan perjantaina päässy pois, mutta olin tyhmä ja menin kertomaan lääkärille mun loisto suunnitelmista.

Kohta kavereiden kanssa kalastamaan, menee varmaan aika nopeemmin eteenpäin, ku on muualla kun sairaalassa

Tuska

Kukaan ei ymmärrä! Haluun lähtee vittuun täältä osastolta. Haluun vetää pään täyteen, ihan sama millä.

Mun päähän tuli käsky, että viiltele, viiltele mahdollisimman syviä haavoja, no jotain onnistuin tekeen. Kaikki sanoo, että sullahan on kaikki ihan hyvin. No vittu ei oo!!! Ei sun kannata satuttaa ittees. En kai mä satuttais jos ei ois pakko tai jos kaikki olisi hyvin. Haista paska koko helvetin elämä. Sitte pitää vielä noitten vitun hoitajien toitottaa, että ei sun pidä käyttää päihteitä, kun ne ei sovi sulle, etkä osaa ottaa kohtuudella. Mitä vitun välii sillä on, otanko kohtuudella vai en. Mulla on nyt ihan vitunmoiset viinan tuskat. Ja missä mä oon, no vitun suljetulla osastolla!!! Äääääääääääääääääääähh!!!!!

nimetön

Väärin, niin väärin. Miksi mun pitää olla sairas. En jaksa tällästä paskaa enään. Kaikki sattuu vaan aivan liikaa. Mun ajatukset haukkuu mua kokoajan. "Et onnistu, susta ei oo mihinkään, sulla ei oo oikeutta onnellisuuteen. Sä epäonnistut aina, ei sun kannata yrittää mitään, koska eihän siitä tuu mitään". En mä oo itelle tällästä paskaa halunnu. Mä oon oikeesti väsyny alituiseen taisteluun, en haluu elää.
Mun pitäis jaksaa mennä suihkuun, mutta en saa aikaseks sitäkään.

Tällänen fiilis:
https://www.youtube.com/watch?v=pgQKj5ODvHA

Oonko oikeesti

Taas lankesin veitsen vetovoimaan. Miks teen näin? Mullahan on mennyt monta päivää oikein hyvin. Ahdistus päällä. Sisälle sattuu. Ei mun pitäny tehä näin. Päässä pyörii vain "vitun paska ämmä, mitä sä haluut nyt. Miks teen näin, jos haluun kotiutu"? Ehken mä kerro tästä hoitajille. Esitän että kaikki on hyvin. Kello on 02.20 ja mä istun sohvalla kotona linkkuveitsi kädessä. Mitä helvettiä? Oon niin pettynyt itseeni. En saisi tehdä näin.
Oonko ollut oma itseni osastolla, vai oonko vetäny jotain esitystä, että kaikki on loistavasti?

Oon yölomalla osastolta ja olin ratketa hittiin.

Pettynyt, niin pettynyt.
Itseeni ja muihin,
Milloin saan käännettyä suunnan ja ohjattua tätä laivaa oikeeseen suuntaan, etten ajaisi karille joka kerta uudelleen ja uudelleen.
Milloin olen takaisin satamassa
Turvassa, ankkuroitu ja elossa?

Ilo

Ihana päivä! Kertakaikkiaan aivan ihana päivä. +24 lämmintä. "Työporukalla" paistettu 3h vohveleita ulkona, taikinaa meni 16 litraa. Äiti vei mut ravintolaan syömään, ystävän kanssa kävin sisarpuolen kevätjuhlissa. Sisarpuoli siirtyy yläasteelle! Makkaran paistoa illasta. Ah, mikä päivä. Osastolla en oo tänään paljoa ollutkaan. Ei oo ahdistanu, paitsi psykologin käynnillä, kun puhuttiin koulusta, mutta mitä pienistä. En muista milloin viimeksi mulla on ollut näin mukavaa. Niin ja kerkesinhän mä palaa tänään. Hyvä minä. Pitäis muistaa äidin neuvot aurinkorasvan suhteen. :D

Tämän päivän mä oon ollut ohjat käsissä, eikä sairaus. 5 päivää ja pääsen vissiin osastolta pois!

Kesä ja hyvä fiilis. Näistä hetkistä pitää nauttia täysillä, sitä kun ei tiedä mitä huominen tuo tullessaan.

Kiitos ja kumarrus heille, jotka on tehnyt mun päivästä täydellisen. Ja kiitos minulle itselleni.

Ps. Olipa positiivinen postaus.

Hyvä päivä

Nyt mä toivon, että tää menee tästä edespäin hyvin. Haluun kotia, eikä mulla ole mielessäkään itsetuhoisia tai itsemurha ajatuksia. Tänään on ollu ihan hyvä päivä. Aamusta ahdisti, kun en herännyt menoilleni, mutta muuten ihan jees. Pieni ahdistus nyt päällä, mutta toivon, että nukahtaisin ilman tarvittavaa lääkettä. En voi enää leikkiä lääkkeillä tai millään muullakaan haitallisella tavalla.

Toivoa tuntuu löytyvän silti kaiken tän synkkyyden keskeltä. Ja siitä olen tänään onnellinen!!!

Nimetön

Taas kerran pettymys itseeni! En meinannu saada unta. Kun nukahdin, heränsin huonosti tänä aamuna. Olo on kuin puulla ois päähän lyöty. Ahdistaa helvetisti. Kauhee ristiriita jyllää pään sisällä. Miks epäonnistun kaikessa missä mun täytyisi onnistua!?!?! Surkeuden huippu!

Uupunut

Ahistaa niin perkeleesti. Ei auta rauhottava, eikä unipillerit. Väsyttää, mutten saa unta. Ajatukset kulkee syvissä vesissä, enkä saa niitä loppumaan. Oli pakko hakee toista tarvittavaa, että saisi unenpäästä kiinni. Aamulla pitäisi olla 9.30 menoilla jo. Ton ketipinorin jälkeen en tiiä miten herään aamulla. Oon niin tokkurassa aina ku sen otan. Helvetinmoinen olo päällä. Jos sitä raapis itteä, mutta en uskolla niiden vapaakulkujen takia. Toisaalta fyysinen kipu auttaa psyykkiseen kipuun. Rupeen olemaan lopen uupunut näitten ongelmien takia. Mä en jaksa tämmöstä. :(

nimetön

Vitsi mikä päivä. Mielialat vaihdellu kokoajan. On ollu hyvää fiilistä ja on ollu huonoa fiilistä. Pihalla on ollu lämmintä ja mä oon pysynny aika visusti sisällä osastolla, jos ei nyt lasketa lähikaupassa käyntiä. No joo kävin mä mummulla kahvilla ystävän kanssa. Istuin pihalla rappusilla tupakilla. Oli ihana sää, aurinko paisto ja lämmin ilma. Mutta miksi sisälläni on kauhee myrsky. Myrsky raivoaa vaikka tuntuisi hyvältäkin. Ahdistus ei jätä mua rauhaan edes silloin kuin on hyvä olo, se puskee läpi, etten vain unohtaisi olla sairas. Itsetuhoiset ajatuksetkin puski päälle vaikken niitä kummemmin ajatellut. Mieleeni muistui, että mummulla on kaapissa jonkusortin teriä. Onneksi en tarttunut tilaisuuteen. En kestäis jos multa vietäis osastolla vapaakulut pois. En kestäis olla sisällä vain. Menisin entistä enemmän sekasin. Satuttaisin itseäni pahemmin jos joutuisin vain olemaan neljänseinän sisällä. 

yksi ystäväni laittoi viestä mulle näin. Ajattele vaikka, että jokainen viilto ittees on viilto mun sydämeen. Silloin kun ystäväni laittoi tämän viestin purskahdin lohduttomaan itkuun. Ilman tätä viestiä, olisin tarttunut terään ja katsonut kuinka veri valuisi pitkin käsivarttani. Tosi ystävät on kuin enkeleitä!

oon meressä,

tuntuu kuin vajoaisin vain syvemmälle ja syvemmälle.

löytäisin itseni pian mariaanien haudasta.

En pysty hengittämään, jos hengitän hukkuisin silloin.

En tiedä mitä tehdä, että pääsisin takaisin pinnalle hengissä.

Liian raskasta nousta pintaan, mutten tahtoisi vajota syvemmällekkään,

en tahtoisi päätyä sinne mistä paluuta ei ole.

Enkä tahtoisi palata takaisin maanpäälliseen helvettiini.

En tiedä mikä olisi oikea tie taikka ratkaisu tähän kaikkeen. Anteeksi!

Hukunko tähän

Muut riehuu. Kestän jotenkuten sen, mutten meinas kestää päässä olevia ajatuksia jotka riehuu. Oon elänny näiden ongelmien kanssa niin kauan, että osaan peittää pahan oloni tarpeen tullen. Osaan nauraa ja hymyillä, vaikka sisällä on helvetinmoinen tuska, mua sattuu aivan liikaa, mutta silti hymyilen vain. Oon useamman kerran onnistunut valehtelemaan lääkärille, että pärjään kotona vaikka oikeesti pääni sisällä suunnittelen kuinka voisin tappaa itseni. Teenkö sen nopeesti ja kivuttomasti vai hitaasti ja kivuliaasti. Samalla näiden ajatusten kanssa puhun lääkärille hymyillen ja saan vakuutettua, että pärjään ja lääkäri ns. ostaa kaiken mitä sille syötän.

Tänään verkostopalaverissa en esittänyt mitään. Paikalla oli liikaa ihmisiä jotka tuntevat mut läpikotaisin. Oon päästänyt heidät liian lähelle, oon päästäny heidät ajatuksiini, pääni sisään. He tietävät milloin olen minä ja milloin joku aivan muu. Jos olisin ollut vain lääkärin ja hoitajan kanssa olisin puhunut itseni ulos osastolta. Hoitaja kysyi, että miltä kuulostaa tässä hetkessä kotiutuminen vastasin vain, että ei. Ei, rehellisesti ei. En olisi pärjännyt kotona. Olisin varmaan vetänyt taas pään sekaisin lääkkeillä, aineilla ja alkoholilla ja loppu tulema olisi ollut takaisin tänne psykiatriselle suljetulle osastolle tai patologiselle. Luojan kiitos mun tukiverkosto oli pelastamassa jälleen kerran henkeni. Hukun omiin ajatuksiini!

Stressaa

Stressaa! Mulla on verkostopalveri. En kestä mua ahistaa ja jännittää se. Liikaa ihmisiä puhumassa mun asioista. Pää räjähtää ihan kohta. On ohjaajaa, ns.  tukihenkilöä, ryhmänvetäjää, psykologia, kihlattua, omahoitajaa ja lääkäriä. Vähempiki ahistaa. Helvetin helvetti. Pakko koittaa kestää.. Ajatukset päässä huutaa hoosiannaa. En oo valmis kotiutumaan vielä osastolta. Riski on liian suuri itseni satuttamiseen jos mee kotiin. Kohta kuuluu mun päästä piiiuuuuuuuuuu!

En tiedä!

En tiedä mitä tehdä. Pääsin yhestä hullusta eroon, mutten itsestäni. Huominen ahistaa ja jännittää. Oonkohan taas vetäny jotain roolia täällä osastolla, itse kun en sitä huomaa. Oma ohjaaja kuntoutuksesta oli/on huolissaan, että jos vedän jotain roolia osastolla, hän kun on kuitenki mut jo tuntenut nelisen vuotta.
Huomiseen hoitoneuvotteluun tulee kuitenkin 7 ihmistä mun lisäksi. Fuck!!! Inhoon olla ns. huomion keskipisteenä.

Itsetuhoset ajatukset on kokoajan pinnalla. Mietin jo, että raapisin käden just parantumassa olevat kohat verille, mut en tiedä. Elämä vaan suistuu raiteiltaan. :(

Hhmmm...

Mikä aiheuttaa tämmösen mitättömyyden? Olenko se minä itse? Vai sairaus? En tiedä, kai se on kummankin ansiota. Mulla on jonkin sortin häpeä siitä, että olen sairas tai pelko siitä, että perhe häpeää mua sairauden takia. Isoja kysymyksiä mielessä. Miks just vittu minä!?!?! Ei tää oo mitään elämää olla lukittujen ovien takana. Loppua ei näy ahistukselle, mutta helvetti vieköön sen ei tarttis olla näin vaikeeta/sietämätöntä. Ajatukset huutaa vain, että sun pitää satuttaa. Sun pitää viiltää, raapia, hakata itsees. En mä jaksa tällästä sontaa. Mua pelottaa, että jaksanko tätä enää kauaa. Kun suljen silmät niin tuntuu kuin näkisi omat ajatukset. Eilen illalla otin rauhottavan ja unilääkkeet ja menin sänkyyn. Ajatukset kulki niin syvissä vesissä, että meinas pää räjähtää. Ei muuta kun ylös ja hakeen lisää tarvittavaa lääkettä. Pettymyshän se oli. En haluais käyttää niin paljon tarvittavia lääkkeitä!

Jos jotain positiivista tähän päivään, niin kävin tänään katsomassa tulevaa hoitohevosta. Elikkäs ens viikonloppuna yli 2,5 vuoden tauon jälkeen hyppään satulaa. Ja kyllä jännittää. Sinne lähen sitte vaikka kuin ahistais tai mitä tahansa. Sitä ei estä sairaus, sää tai kukaan muu ihminen.

Nimetön

Ajatukset komentaa mua! Tee sitä tee tätä. Lähinnä ne on itsetuhosia komentoja. Joo siis mä en kuule ääniä, pelkäästään vain omat ajatukseni komentaa mua. Voispa joku vain ottaa ne multa pois. Taisteluomia ajatuksia vastaan on raskasta, koska sairaus vie mua tällä hetkellä sata-nolla. Rauhottavia en saa kuin 2 päivässä. Vittu mitä paskaa. Aikaisemmin sain niitä sentään neljä. Sanoin hoitajalle, ettei ne 2 rauhottavaa riitä. Hoitaja siihen vain, että kyllä tänne ahdistusta mahtuu. Joo no varmasti mahtuu, mut se on tuskaa tai itseasiassa sietämätöntä.
Haluuko kukaan edes auttaa mua vai oonko vain toivoton tapaus joka on osastolla säilössä.
Mulla on vapaa kulut, mut ainahan ne vaan mun menoja vahtaa. Vituttaa ja ahdistaa.

Nimetön

Kiva on herätä aamulla toisen ihmisen huutoon. Muutenki kun herää ja avaa silmät, niin tää helvetin ahistus on päällä. Enkö saa rauhaa hetkeksikään tältä vitun ahistukselta.

Tänään on sentään jotain vaihtelua tähän sumuiseen elämään. Pääsen tallille kahtomaan ehkä tulevaa hoito kaakkiani.
Mut mitä sitten. Se on vain hetki ku käyn siellä ja sitten takas tänne helvetin osastolle.

Huomenna on hoitoneuvottelu. En tuu pääsemään kotia, enkä tiiä haluisinkohan mä ees päästä vielä kotiin. Ei nää itsetuhoset ja itsemurha ajatukset oo mihinkään lähteny. Päinvastoin, pysyy tiukasti kii mun ajatuksissa. Nyt tuntuu vaan siltä, että jos vain heittäis hanskat tiskiin ja antaisin itseni täysin tän sairauden käsiin, enkä enää yrittäiskään taistella sitä/niitä vastaan. Ehkä se veis mut pois tästä todellisuudesta, tästä maailmasta ja tästä elämästä.

Turhauttavaa

Ajatukset hajallaan. Makaan suljetulla osastolla ja mietin, että mikä helvetin tarkotus mun elämällä on. Negatiiviset ajatukset pyörii noidankehää päässä. "Ei musta oo mihinkään, en oo arvokas, vihaan itseäni tms". Tää sairaus vie multa vielä hengen. En jaksa tälläista. Tekee mieli satuttaa itheeni, mutta millä kun ei osastolla ole mitään millä satuttaa...
Ihmiset mun ympärillä on huolissaan. Ovat kuulemma aina aikasemmin luottaneet ja uskoneet siihen, etten riistäisi itseltäni henkeä, mutta muutama päivä sitten niiltä ihmisiltä se luotto ja usko on kadonnut. Miten siihen itekkään voi  enää luottaa?

Voiko joku olla huolissaan ja oikeasti välittää musta? Se ei voi olla niin, koska en ansaitse kenenkään rakkautta/ välittämistä.

Kiitos kuuluu, kaksisuuntaiselle mielialahäiriölle, yleistyneelle ahdistuneisuushäiriölle sekä epävakaalle persoonalle! Jos vain voisin itse päättää olisin terve tai en tiiä. Ehkä en osais olla enää terve. Niin kauan oon jo taistellu mieleni kanssa ja loppua ei näy!!!

Elämää joskus aikoinaan

Olin lapsena kiltti ja onnellinen, se olikin sitä "ihanaa" aikaa, jolloin olin vielä terve.
Olin 12 vuotias, kun menetin elämäni kivijalan ja se kivijalka oli mun isä.
Siitä päivästä lähtien voin sanoa, että en ole tuntenut rehellistä onnea.
Musta muuttui yläasteen alussa hyvin itsetuhoinen, agressiivinen ja masentunut. Sen jälkeen mua on pomputeltu lääkäriltä lääkärille. Ikinä en apua saanut, koska en sitä halunnut. Koska mielestäni olin ihan normaali teini, tai ehkä jossain mun haaveissa olin "normaali". Yläaste meni koulukuraattorilla käyden sekä nuorisopolilla muutaman kerran suostuin käymään. Meillä oli perhetilanne silloin todella kaoottinen.

Lähdin yläasteen jälkeen opiskelemaan toiselle paikkakunnalle hevostaloutta, parin parhaimman ystäväni kanssa. Koulu alkoi ja mua alettiin kiusaamaan ensimmäisen viikon jälkeen. Yllätys yllätys nämä mun "parhaat ystävät" olivat kiusaajia. Romahin lopullisesti psyykkisesti ja samalla hetkellä silloiset kaverit hylkäsivät mut. Jopa kaverit koti paikkakunnallakin. Jouruja liikkui ja väsyin hetki hetkeltä lisää. Kävin koulua yhden lukuvuoden ajan, tai itseasiassa vajaan lukuvuoden. Lopetin koulun ja muutin kotia takas. Kerkesin kotona asua noin kuukauden, kunnes poliisit hakivat mut kotoa ja vei turvakotiin, koska olin niin agressiivinen itseäni ja muita kohtaan. Siitä sossot sijotti mut 150 km päähän perheen luota ja siellä asuin lukkojen takana melkein 1,5 vuotta. Kunnes täytin 18. Eikä ongelmat jääneet siihen vaan itseasiassa ne lisääntyivät.