Kiva on herätä aamulla toisen ihmisen huutoon. Muutenki kun herää ja avaa silmät, niin tää helvetin ahistus on päällä. Enkö saa rauhaa hetkeksikään tältä vitun ahistukselta.
Tänään on sentään jotain vaihtelua tähän sumuiseen elämään. Pääsen tallille kahtomaan ehkä tulevaa hoito kaakkiani.
Mut mitä sitten. Se on vain hetki ku käyn siellä ja sitten takas tänne helvetin osastolle.
Huomenna on hoitoneuvottelu. En tuu pääsemään kotia, enkä tiiä haluisinkohan mä ees päästä vielä kotiin. Ei nää itsetuhoset ja itsemurha ajatukset oo mihinkään lähteny. Päinvastoin, pysyy tiukasti kii mun ajatuksissa. Nyt tuntuu vaan siltä, että jos vain heittäis hanskat tiskiin ja antaisin itseni täysin tän sairauden käsiin, enkä enää yrittäiskään taistella sitä/niitä vastaan. Ehkä se veis mut pois tästä todellisuudesta, tästä maailmasta ja tästä elämästä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti