Mikä aiheuttaa tämmösen mitättömyyden? Olenko se minä itse? Vai sairaus? En tiedä, kai se on kummankin ansiota. Mulla on jonkin sortin häpeä siitä, että olen sairas tai pelko siitä, että perhe häpeää mua sairauden takia. Isoja kysymyksiä mielessä. Miks just vittu minä!?!?! Ei tää oo mitään elämää olla lukittujen ovien takana. Loppua ei näy ahistukselle, mutta helvetti vieköön sen ei tarttis olla näin vaikeeta/sietämätöntä. Ajatukset huutaa vain, että sun pitää satuttaa. Sun pitää viiltää, raapia, hakata itsees. En mä jaksa tällästä sontaa. Mua pelottaa, että jaksanko tätä enää kauaa. Kun suljen silmät niin tuntuu kuin näkisi omat ajatukset. Eilen illalla otin rauhottavan ja unilääkkeet ja menin sänkyyn. Ajatukset kulki niin syvissä vesissä, että meinas pää räjähtää. Ei muuta kun ylös ja hakeen lisää tarvittavaa lääkettä. Pettymyshän se oli. En haluais käyttää niin paljon tarvittavia lääkkeitä!
Jos jotain positiivista tähän päivään, niin kävin tänään katsomassa tulevaa hoitohevosta. Elikkäs ens viikonloppuna yli 2,5 vuoden tauon jälkeen hyppään satulaa. Ja kyllä jännittää. Sinne lähen sitte vaikka kuin ahistais tai mitä tahansa. Sitä ei estä sairaus, sää tai kukaan muu ihminen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti