Muut riehuu. Kestän jotenkuten sen, mutten meinas kestää päässä olevia ajatuksia jotka riehuu. Oon elänny näiden ongelmien kanssa niin kauan, että osaan peittää pahan oloni tarpeen tullen. Osaan nauraa ja hymyillä, vaikka sisällä on helvetinmoinen tuska, mua sattuu aivan liikaa, mutta silti hymyilen vain. Oon useamman kerran onnistunut valehtelemaan lääkärille, että pärjään kotona vaikka oikeesti pääni sisällä suunnittelen kuinka voisin tappaa itseni. Teenkö sen nopeesti ja kivuttomasti vai hitaasti ja kivuliaasti. Samalla näiden ajatusten kanssa puhun lääkärille hymyillen ja saan vakuutettua, että pärjään ja lääkäri ns. ostaa kaiken mitä sille syötän.
Tänään verkostopalaverissa en esittänyt mitään. Paikalla oli liikaa ihmisiä jotka tuntevat mut läpikotaisin. Oon päästänyt heidät liian lähelle, oon päästäny heidät ajatuksiini, pääni sisään. He tietävät milloin olen minä ja milloin joku aivan muu. Jos olisin ollut vain lääkärin ja hoitajan kanssa olisin puhunut itseni ulos osastolta. Hoitaja kysyi, että miltä kuulostaa tässä hetkessä kotiutuminen vastasin vain, että ei. Ei, rehellisesti ei. En olisi pärjännyt kotona. Olisin varmaan vetänyt taas pään sekaisin lääkkeillä, aineilla ja alkoholilla ja loppu tulema olisi ollut takaisin tänne psykiatriselle suljetulle osastolle tai patologiselle. Luojan kiitos mun tukiverkosto oli pelastamassa jälleen kerran henkeni. Hukun omiin ajatuksiini!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti