Nyt mä toivon, että tää menee tästä edespäin hyvin. Haluun kotia, eikä mulla ole mielessäkään itsetuhoisia tai itsemurha ajatuksia. Tänään on ollu ihan hyvä päivä. Aamusta ahdisti, kun en herännyt menoilleni, mutta muuten ihan jees. Pieni ahdistus nyt päällä, mutta toivon, että nukahtaisin ilman tarvittavaa lääkettä. En voi enää leikkiä lääkkeillä tai millään muullakaan haitallisella tavalla.
Toivoa tuntuu löytyvän silti kaiken tän synkkyyden keskeltä. Ja siitä olen tänään onnellinen!!!
Taas kerran pettymys itseeni! En meinannu saada unta. Kun nukahdin, heränsin huonosti tänä aamuna. Olo on kuin puulla ois päähän lyöty. Ahdistaa helvetisti. Kauhee ristiriita jyllää pään sisällä. Miks epäonnistun kaikessa missä mun täytyisi onnistua!?!?! Surkeuden huippu!
Ahistaa niin perkeleesti. Ei auta rauhottava, eikä unipillerit. Väsyttää, mutten saa unta. Ajatukset kulkee syvissä vesissä, enkä saa niitä loppumaan. Oli pakko hakee toista tarvittavaa, että saisi unenpäästä kiinni. Aamulla pitäisi olla 9.30 menoilla jo. Ton ketipinorin jälkeen en tiiä miten herään aamulla. Oon niin tokkurassa aina ku sen otan. Helvetinmoinen olo päällä. Jos sitä raapis itteä, mutta en uskolla niiden vapaakulkujen takia. Toisaalta fyysinen kipu auttaa psyykkiseen kipuun. Rupeen olemaan lopen uupunut näitten ongelmien takia. Mä en jaksa tämmöstä. :(
Muut riehuu. Kestän jotenkuten sen, mutten meinas kestää päässä olevia ajatuksia jotka riehuu. Oon elänny näiden ongelmien kanssa niin kauan, että osaan peittää pahan oloni tarpeen tullen. Osaan nauraa ja hymyillä, vaikka sisällä on helvetinmoinen tuska, mua sattuu aivan liikaa, mutta silti hymyilen vain. Oon useamman kerran onnistunut valehtelemaan lääkärille, että pärjään kotona vaikka oikeesti pääni sisällä suunnittelen kuinka voisin tappaa itseni. Teenkö sen nopeesti ja kivuttomasti vai hitaasti ja kivuliaasti. Samalla näiden ajatusten kanssa puhun lääkärille hymyillen ja saan vakuutettua, että pärjään ja lääkäri ns. ostaa kaiken mitä sille syötän.
Tänään verkostopalaverissa en esittänyt mitään. Paikalla oli liikaa ihmisiä jotka tuntevat mut läpikotaisin. Oon päästänyt heidät liian lähelle, oon päästäny heidät ajatuksiini, pääni sisään. He tietävät milloin olen minä ja milloin joku aivan muu. Jos olisin ollut vain lääkärin ja hoitajan kanssa olisin puhunut itseni ulos osastolta. Hoitaja kysyi, että miltä kuulostaa tässä hetkessä kotiutuminen vastasin vain, että ei. Ei, rehellisesti ei. En olisi pärjännyt kotona. Olisin varmaan vetänyt taas pään sekaisin lääkkeillä, aineilla ja alkoholilla ja loppu tulema olisi ollut takaisin tänne psykiatriselle suljetulle osastolle tai patologiselle. Luojan kiitos mun tukiverkosto oli pelastamassa jälleen kerran henkeni. Hukun omiin ajatuksiini!
Stressaa! Mulla on verkostopalveri. En kestä mua ahistaa ja jännittää se. Liikaa ihmisiä puhumassa mun asioista. Pää räjähtää ihan kohta. On ohjaajaa, ns. tukihenkilöä, ryhmänvetäjää, psykologia, kihlattua, omahoitajaa ja lääkäriä. Vähempiki ahistaa. Helvetin helvetti. Pakko koittaa kestää.. Ajatukset päässä huutaa hoosiannaa. En oo valmis kotiutumaan vielä osastolta. Riski on liian suuri itseni satuttamiseen jos mee kotiin. Kohta kuuluu mun päästä piiiuuuuuuuuuu!
En tiedä mitä tehdä. Pääsin yhestä hullusta eroon, mutten itsestäni. Huominen ahistaa ja jännittää. Oonkohan taas vetäny jotain roolia täällä osastolla, itse kun en sitä huomaa. Oma ohjaaja kuntoutuksesta oli/on huolissaan, että jos vedän jotain roolia osastolla, hän kun on kuitenki mut jo tuntenut nelisen vuotta.
Huomiseen hoitoneuvotteluun tulee kuitenkin 7 ihmistä mun lisäksi. Fuck!!! Inhoon olla ns. huomion keskipisteenä.
Itsetuhoset ajatukset on kokoajan pinnalla. Mietin jo, että raapisin käden just parantumassa olevat kohat verille, mut en tiedä. Elämä vaan suistuu raiteiltaan. :(
Mikä aiheuttaa tämmösen mitättömyyden? Olenko se minä itse? Vai sairaus? En tiedä, kai se on kummankin ansiota. Mulla on jonkin sortin häpeä siitä, että olen sairas tai pelko siitä, että perhe häpeää mua sairauden takia. Isoja kysymyksiä mielessä. Miks just vittu minä!?!?! Ei tää oo mitään elämää olla lukittujen ovien takana. Loppua ei näy ahistukselle, mutta helvetti vieköön sen ei tarttis olla näin vaikeeta/sietämätöntä. Ajatukset huutaa vain, että sun pitää satuttaa. Sun pitää viiltää, raapia, hakata itsees. En mä jaksa tällästä sontaa. Mua pelottaa, että jaksanko tätä enää kauaa. Kun suljen silmät niin tuntuu kuin näkisi omat ajatukset. Eilen illalla otin rauhottavan ja unilääkkeet ja menin sänkyyn. Ajatukset kulki niin syvissä vesissä, että meinas pää räjähtää. Ei muuta kun ylös ja hakeen lisää tarvittavaa lääkettä. Pettymyshän se oli. En haluais käyttää niin paljon tarvittavia lääkkeitä!
Jos jotain positiivista tähän päivään, niin kävin tänään katsomassa tulevaa hoitohevosta. Elikkäs ens viikonloppuna yli 2,5 vuoden tauon jälkeen hyppään satulaa. Ja kyllä jännittää. Sinne lähen sitte vaikka kuin ahistais tai mitä tahansa. Sitä ei estä sairaus, sää tai kukaan muu ihminen.
Ajatukset komentaa mua! Tee sitä tee tätä. Lähinnä ne on itsetuhosia komentoja. Joo siis mä en kuule ääniä, pelkäästään vain omat ajatukseni komentaa mua. Voispa joku vain ottaa ne multa pois. Taisteluomia ajatuksia vastaan on raskasta, koska sairaus vie mua tällä hetkellä sata-nolla. Rauhottavia en saa kuin 2 päivässä. Vittu mitä paskaa. Aikaisemmin sain niitä sentään neljä. Sanoin hoitajalle, ettei ne 2 rauhottavaa riitä. Hoitaja siihen vain, että kyllä tänne ahdistusta mahtuu. Joo no varmasti mahtuu, mut se on tuskaa tai itseasiassa sietämätöntä.
Haluuko kukaan edes auttaa mua vai oonko vain toivoton tapaus joka on osastolla säilössä.
Mulla on vapaa kulut, mut ainahan ne vaan mun menoja vahtaa. Vituttaa ja ahdistaa.
Kiva on herätä aamulla toisen ihmisen huutoon. Muutenki kun herää ja avaa silmät, niin tää helvetin ahistus on päällä. Enkö saa rauhaa hetkeksikään tältä vitun ahistukselta.
Tänään on sentään jotain vaihtelua tähän sumuiseen elämään. Pääsen tallille kahtomaan ehkä tulevaa hoito kaakkiani.
Mut mitä sitten. Se on vain hetki ku käyn siellä ja sitten takas tänne helvetin osastolle.
Huomenna on hoitoneuvottelu. En tuu pääsemään kotia, enkä tiiä haluisinkohan mä ees päästä vielä kotiin. Ei nää itsetuhoset ja itsemurha ajatukset oo mihinkään lähteny. Päinvastoin, pysyy tiukasti kii mun ajatuksissa. Nyt tuntuu vaan siltä, että jos vain heittäis hanskat tiskiin ja antaisin itseni täysin tän sairauden käsiin, enkä enää yrittäiskään taistella sitä/niitä vastaan. Ehkä se veis mut pois tästä todellisuudesta, tästä maailmasta ja tästä elämästä.
Ajatukset hajallaan. Makaan suljetulla osastolla ja mietin, että mikä helvetin tarkotus mun elämällä on. Negatiiviset ajatukset pyörii noidankehää päässä. "Ei musta oo mihinkään, en oo arvokas, vihaan itseäni tms". Tää sairaus vie multa vielä hengen. En jaksa tälläista. Tekee mieli satuttaa itheeni, mutta millä kun ei osastolla ole mitään millä satuttaa...
Ihmiset mun ympärillä on huolissaan. Ovat kuulemma aina aikasemmin luottaneet ja uskoneet siihen, etten riistäisi itseltäni henkeä, mutta muutama päivä sitten niiltä ihmisiltä se luotto ja usko on kadonnut. Miten siihen itekkään voi enää luottaa?
Voiko joku olla huolissaan ja oikeasti välittää musta? Se ei voi olla niin, koska en ansaitse kenenkään rakkautta/ välittämistä.
Kiitos kuuluu, kaksisuuntaiselle mielialahäiriölle, yleistyneelle ahdistuneisuushäiriölle sekä epävakaalle persoonalle! Jos vain voisin itse päättää olisin terve tai en tiiä. Ehkä en osais olla enää terve. Niin kauan oon jo taistellu mieleni kanssa ja loppua ei näy!!!
Olin lapsena kiltti ja onnellinen, se olikin sitä "ihanaa" aikaa, jolloin olin vielä terve.
Olin 12 vuotias, kun menetin elämäni kivijalan ja se kivijalka oli mun isä.
Siitä päivästä lähtien voin sanoa, että en ole tuntenut rehellistä onnea.
Musta muuttui yläasteen alussa hyvin itsetuhoinen, agressiivinen ja masentunut. Sen jälkeen mua on pomputeltu lääkäriltä lääkärille. Ikinä en apua saanut, koska en sitä halunnut. Koska mielestäni olin ihan normaali teini, tai ehkä jossain mun haaveissa olin "normaali". Yläaste meni koulukuraattorilla käyden sekä nuorisopolilla muutaman kerran suostuin käymään. Meillä oli perhetilanne silloin todella kaoottinen.
Lähdin yläasteen jälkeen opiskelemaan toiselle paikkakunnalle hevostaloutta, parin parhaimman ystäväni kanssa. Koulu alkoi ja mua alettiin kiusaamaan ensimmäisen viikon jälkeen. Yllätys yllätys nämä mun "parhaat ystävät" olivat kiusaajia. Romahin lopullisesti psyykkisesti ja samalla hetkellä silloiset kaverit hylkäsivät mut. Jopa kaverit koti paikkakunnallakin. Jouruja liikkui ja väsyin hetki hetkeltä lisää. Kävin koulua yhden lukuvuoden ajan, tai itseasiassa vajaan lukuvuoden. Lopetin koulun ja muutin kotia takas. Kerkesin kotona asua noin kuukauden, kunnes poliisit hakivat mut kotoa ja vei turvakotiin, koska olin niin agressiivinen itseäni ja muita kohtaan. Siitä sossot sijotti mut 150 km päähän perheen luota ja siellä asuin lukkojen takana melkein 1,5 vuotta. Kunnes täytin 18. Eikä ongelmat jääneet siihen vaan itseasiassa ne lisääntyivät.
