Olin lapsena kiltti ja onnellinen, se olikin sitä "ihanaa" aikaa, jolloin olin vielä terve.
Olin 12 vuotias, kun menetin elämäni kivijalan ja se kivijalka oli mun isä.
Siitä päivästä lähtien voin sanoa, että en ole tuntenut rehellistä onnea.
Musta muuttui yläasteen alussa hyvin itsetuhoinen, agressiivinen ja masentunut. Sen jälkeen mua on pomputeltu lääkäriltä lääkärille. Ikinä en apua saanut, koska en sitä halunnut. Koska mielestäni olin ihan normaali teini, tai ehkä jossain mun haaveissa olin "normaali". Yläaste meni koulukuraattorilla käyden sekä nuorisopolilla muutaman kerran suostuin käymään. Meillä oli perhetilanne silloin todella kaoottinen.
Lähdin yläasteen jälkeen opiskelemaan toiselle paikkakunnalle hevostaloutta, parin parhaimman ystäväni kanssa. Koulu alkoi ja mua alettiin kiusaamaan ensimmäisen viikon jälkeen. Yllätys yllätys nämä mun "parhaat ystävät" olivat kiusaajia. Romahin lopullisesti psyykkisesti ja samalla hetkellä silloiset kaverit hylkäsivät mut. Jopa kaverit koti paikkakunnallakin. Jouruja liikkui ja väsyin hetki hetkeltä lisää. Kävin koulua yhden lukuvuoden ajan, tai itseasiassa vajaan lukuvuoden. Lopetin koulun ja muutin kotia takas. Kerkesin kotona asua noin kuukauden, kunnes poliisit hakivat mut kotoa ja vei turvakotiin, koska olin niin agressiivinen itseäni ja muita kohtaan. Siitä sossot sijotti mut 150 km päähän perheen luota ja siellä asuin lukkojen takana melkein 1,5 vuotta. Kunnes täytin 18. Eikä ongelmat jääneet siihen vaan itseasiassa ne lisääntyivät.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti