Ajatukset hajallaan. Makaan suljetulla osastolla ja mietin, että mikä helvetin tarkotus mun elämällä on. Negatiiviset ajatukset pyörii noidankehää päässä. "Ei musta oo mihinkään, en oo arvokas, vihaan itseäni tms". Tää sairaus vie multa vielä hengen. En jaksa tälläista. Tekee mieli satuttaa itheeni, mutta millä kun ei osastolla ole mitään millä satuttaa...
Ihmiset mun ympärillä on huolissaan. Ovat kuulemma aina aikasemmin luottaneet ja uskoneet siihen, etten riistäisi itseltäni henkeä, mutta muutama päivä sitten niiltä ihmisiltä se luotto ja usko on kadonnut. Miten siihen itekkään voi enää luottaa?
Voiko joku olla huolissaan ja oikeasti välittää musta? Se ei voi olla niin, koska en ansaitse kenenkään rakkautta/ välittämistä.
Kiitos kuuluu, kaksisuuntaiselle mielialahäiriölle, yleistyneelle ahdistuneisuushäiriölle sekä epävakaalle persoonalle! Jos vain voisin itse päättää olisin terve tai en tiiä. Ehkä en osais olla enää terve. Niin kauan oon jo taistellu mieleni kanssa ja loppua ei näy!!!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti